Uutiset

Tarina tuli journalismiin - piru vie

25.1.2017

Vuosikausia on puhuttu siitä, että journalismi tarvitsee tarinoita. Kuten moni muukin touhu. Markkinointi. Mainonta. Että ihmiset ovat kyllästyneet uutiseen. Pitää olla mielenkiintoista, kiinnostavaa, inhimillistä.



Että ihmisen pitää olla kuin ennen sivistystä. Kertoa toisille tarinoita. Nuotiolla.



Että se on ihmisen syvä olemus.



No, onhan näitä harjoiteltu. Tarinoita.



Tarina on vähän kuin vaihtoehtoinen totuus. Kun kertoo tarinaa, on tärkeintä, että on draaman kaarta, mielenkiintoa herättäviä käänteitä, jännitystä, kuvailua. Intohimoa.



Mutta tarina ei perustu faktaan. Tarina on toinen juttu.



Eivät faktat ja tarinat sulje toisiaan pois. Tarvitaan tarinoita, kaunokirjallisuutta, taidetta, mielikuvitusta; ja vaikka niitä vaihtoehtoisia totuuksia. Mutta tarvitaan myös faktoja. Tosiasioita. Totuutta.



Journalismi ja tarinat sopivat huonosti yhteen. Journalismi kertoo faktat. Tarina ei. Jos journalismiin tuodaan sellaista, mikä ei journalismia ole, tuloksena on jotain muuta kuin journalismia. Ei se ole paha, se on usein hyvä. Mutta ei sitä pidä journalismiksi sanoa. Ei, vaikka se painettaisiin paperilehteen ja julkaistaisiin journalistisena digituotteena.



Jos - ja aina vain useammin kun - journalismi lähtee tarinoihin, se kaivaa omaa hautaansa. Haudankaivajia journalismin liepeillä riittää muutenkin.



Hyvä esimerkki aivan loistavasta tarinasta - ja faktojen, totuuden, journalismin unohtamisesta - on norjalaisen hiihtäjän Therese Johaugin keskiviikkona alkanut doping-tapauksen käsittely.



Suomen suurimmat tiedotusvälineet, Hesari ja Yle, olivat lähettäneet oman toimittajansa Norjaan seuraamaan oikeudenkäyntiä. Siis "oikeudenkäyntiä". Ja tekivät tarinaa.



Hesarin Ari Pusalla on ollut tarinapäivä. Juttu tässä. Ja kainalojuttu tässä. Ja kommentti tässä.



Hieno juttu. Kiinnostava. Mielenkiintoinen. Koukuttava. Houkuttava. Hyvin kirjoitettu. Draamaa on, inhimillistä näkökulmaa. Lukijassa herää sympatiaa. Tietoakin on tarjolla.



Mutta.



Kyse on oikeasti yhteiskunnallisesti aivan mitättömästä asiasta. Siitä, onko norjalainen hiihtäjä käyttänyt kiellettyjä aineita. Norjalainen. Hiihtäjä. Kiellettyjä aineita. Norjaa, naapurimaatamme, ei tiedotusvälineissä seurata juuri lainkaan. Se ei oikeasti kiinnosta suomalaisia. Hiihtoa seuraa yhä harvempi. Hiihto on urheilun SDP: ehkä 7,5 prosenttia alle 50-vuotiasta kannattaa. Urheilun kiellytyt aineet ovat urheilun koodien vastaisia, ei lakien, enimmäkseen.



Sekä Yle että Hesari kertoivat Johaugin oikeudenkäynnistä.



Hesarille ja Pusalle kiitos, että viimeisessä kappaleessa sentään sanotaan, että kyse on dopingkäräjistä (ei oikeudenkäynnistä), jotka järjestää Norjan keskusurheilujärjestö NIF. Ei valtio. Ei viranomainen.



Kyse ei ole oikeudenkäynnistä.



Oikeusvaltiossa tuomioistuimet ovat julkisen vallankäytön kovaa ydintä. Ne käsittelevät rikoksia.



Kun urheilija käyttää kiellettyjä aineita, kyse ei ole useimmiten rikoksesta. No, jos kokaiinia vetelee, niin se on rikos. Mutta normaalit dopingaineet eivät ole. Ne tuomitsee urheilun sisäinen eettinen koodisto, ei yhteiskunnan, kansanvallan, demokratian, oikeusvaltion määrittelemä laki.



Ehkä meidän kateutemme norjalaisten hiihtomenestykseen saa katharsiksensa näistä jutuista. Jos niin on, niin se on ihan hyvä. Mutta se on tunne. Ei faktaa.



Onhan Johaug kaunis nainen. Ehkä nämä miesurheilutoimittajien hehkut kumpuavat siitä. Kauneuden ihailusta - mille voi olla rumempiakin sanoja.



Toimittajan olisi kuitenkin syytä jättää himonsa syrjään, kun raportoi.



Jos ajatellaan, että Johaugin kuuleminen olisi oikeudenkäynti. Jos ajatellaan, että Suomen suurimmat, luotettavimmat, parhaimmat tiedotusvälineet näkevät aiheelliseksi kertoa asiasta. Jos ajatellaan, että journalismi toimii journalistisen periaatteiden mukaan.



Niin. Onko korrektia, että Ari Pusan aivot tuottavat tällaista tekstiä, jonka Hesari näkee aiheelliseksi julkaista: "Johaug saapui dopingkäräjille ulkoisesti rauhallisena ja itsensä lähes loppuun asti hillinneenä. Johaugin ulkokuori petti vain kerran. Hän kertoi ääni väristen, kuinka hänen elämänsä on muuttunut dopingkohun takia".



Kirjoittaisiko Hesari: "Pekka Seppänen saapui hukutuskäräjille ulkoisesti rauhallisena, karvalakkiin piiloutuneena ja itsensä lähes loppuun asti hillinneenä."



Tai: "Jari Aarnion ulkokuori petti vain kerran. Hän kertoi ääni väristen, kuinka hänen elämänsä on muuttunut korruptiokohun takia."



Ei.



Koska Seppäsen ja Aarnion tapaukset ovat oikeudenkäyntiä tuomioistuimessa. Vakavia, yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita. Ja niistä kirjoittavat ammattitoimittajat, aidot journalistit. Urheilujournalismi ajaa itseään määrätietoisesti, välineestä riippumatta, viihteeseen. Ehkä se sinne kuuluukin.



Johaugin kuuleminen ei ole oikeusvaltion, demokratian kannalta tärkeää. Johaug ei ole syyllistynyt rikokseen. Häntä ei syytetä rikoksesta.



Johaugin tapaus voi olla inhimillisesti kiinnostava, mutta ei se yhteiskunnallisesti merkittävä ole. Johaug saattaa olla rikkonut urheilun eettisiä sääntöjä. Mutta entäs sitten? Toki dopingin käyttö on uutisen arvoinen, mutta ei sentään kahden sanomalehden sivun.



Karl Marx kirjoitti jo 1800-luvulla, että kapitalisti kaivaa omaa hautaansa. Huonosti on kapitalisti leiviskänsä hoitanut, ja näyttää että tahti vain huononee. Mutta jos journalismi lähtee itse määrittelemään itsensä viihteenä, tarinankertoja, niin täältä katsomasta vain vilkutellaan. Näkemiin journalismi, näkemiin länsimainen sananvapaus, näkemiin vallanjako-oppi, näkemiin vallan vahtikoira.



Tervetuloa vaihtoehtoiset faktat.